Heinänkorjuu maalla entisinä vuosikymmeninä oli kiireistä työtä. Sateen uhka oli pahinta. Heinät pantiin kuivumaan seipäille ja siinä vaiheessa kohdalle osunut sadekuuro haittasi kuivumisprosessia. Jos kuuro jäi yksittäiseksi ja lyhytaikaiseksi, kuivuminen ei estynyt. Jos säät pysyivät pitkään tuulisina ja sateettomina, heinät kuivuivat maassakin, jos ne niittämisen jälkeen haravoitiin karheille, s.o. kokoon korkeiksi keoiksi alttiiksi tuulelle. Usein oli riskaabelia jättää heiniä karheille, koska säätä oli mahdotonta ennustaa täysin varmasti.
Pahimmissa tapauksissa satoi toistuvasti niin runsaasti, että heinät mätänivät. Silloin koko sato oli pilalla. Riittävän haisevat lahonneet heinät eivät kelvanneet eläimille.
Heinäseipäitä käytettiin pitkään, jopa kymmeniä vuosia. Niitä säilytettiin varastossa ja tuotiin pellolle heinänteon alkaessa. Kukin seiväs oli teroitettu yläkärjestään ohenevaksi piikiksi ja alakärjestään uppoamaan maahan rautakangella hakattuun kuoppaan. Seipäisiin oli kairattu läpi menevät reiät välitappeja varten. Välitappeina voitiin käyttää joko valmiiksi tehtyjä keppejä tai riittävän isoja (6-tuumaisia) rautanauloja. Alimpana heinäseipäässä oli kiinni naulattu poikkipuu, joka piteli ensimmäistä seipääseen hangolla nostettua heinäkimppua. Alimpana poikkipuuna saattoi olla myös reikään kiinnitetty välitappi.
Heinätyön alussa hakattiin rautakangella ensimmäinen kuoppa pellon päähän. Kun kuoppa oli riittävän syvä, heinäseiväs iskettiin siihen. Jalalla poljettiin kuopan reunat tiiviisti niin, että seiväs pysyi heilumatta pystyssä. Seipääseen pantiin sitten niitettyä heinää hangolla maasta alkaen poikkipuusta. Riippuen heinän kuivuusasteesta heinää saatettiin sulloa hyvinkin runsaasti ennen välitapin laittamista reikäänsä. Välitapin päälle asetettiin sitten loput heinät, kunnes seipään kärki peittyi. Toinen reikä maahan iskettiin rautakangella sopivalle etäisyydelle. Varsinkin ennen vanhaan tärkeätä oli, että pienimmätkin heinänkorret koottiin pellolta seipäille. Lapset kulkivat heinätöissä mukana haravoiden ahkerasti. Seiväs seipäältä edettiin näin pellon toiseen päähän ja sieltä aloitettiin toinen seiväsrivi takaisin pellon toiseen päähän.
Heinien kuivuusaste ratkaisi latoon viemisen ajankohdan. Kun heinä oli riittävän kuivaa, se kerättiin heinäkuormaan. Hevos- tai traktorivetoiseen kärryyn lastattiin heinät seiväs seipäältä hangoin. Yksi seisoi kärryillä polkemassa kuormaa tiiviimmäksi, jotta kuormaan mahtuisi mahdollisimman paljon heinää.
Vielä latoon ajettunakin heinän kuivumiseen vaikutettiin kylvämällä karkeata suolaa heinän sekaan. Yksi heinämies seisoi ladossa hankoineen nostelemassa heiniä ladon nurkkiin, jotta varastotila tuli tarkkaan käytetyksi.
Heinä tarkoittaa kasvina timoteitä eli nurmitähkiötä (phleum pratense). Koska mikään luonnossa ei ole puhdasta, käytännössä heinänteossa joutuu tulemaan toimeen myös hiirenvirnan (vicia cracca), ruiskaunokin (centaurea cyanus), nurminatan (fectuca pratensis) ja useiden muidenkin satunnaisten kasvien kanssa. Heinätyön ohessa saattoi tulla eteen hiirenpesiä ja käärmeitä. Myös hyttyset iskivät iholle auringon painuttua riittävän alas metsikön taakse.
Heinätöissä
VastaaPoistaHeinänkorjuu maalla entisinä vuosikymmeninä oli kiireistä työtä. Sateen uhka oli pahinta. Heinät pantiin kuivumaan seipäille ja siinä vaiheessa kohdalle osunut sadekuuro haittasi kuivumisprosessia. Jos kuuro jäi yksittäiseksi ja lyhytaikaiseksi, kuivuminen ei estynyt. Jos säät pysyivät pitkään tuulisina ja sateettomina, heinät kuivuivat maassakin, jos ne niittämisen jälkeen haravoitiin karheille, s.o. kokoon korkeiksi keoiksi alttiiksi tuulelle. Usein oli riskaabelia jättää heiniä karheille, koska säätä oli mahdotonta ennustaa täysin varmasti.
Pahimmissa tapauksissa satoi toistuvasti niin runsaasti, että heinät mätänivät. Silloin koko sato oli pilalla. Riittävän haisevat lahonneet heinät eivät kelvanneet eläimille.
Heinäseipäitä käytettiin pitkään, jopa kymmeniä vuosia. Niitä säilytettiin varastossa ja tuotiin pellolle heinänteon alkaessa. Kukin seiväs oli teroitettu yläkärjestään ohenevaksi piikiksi ja alakärjestään uppoamaan maahan rautakangella hakattuun kuoppaan. Seipäisiin oli kairattu läpi menevät reiät välitappeja varten. Välitappeina voitiin käyttää joko valmiiksi tehtyjä keppejä tai riittävän isoja (6-tuumaisia) rautanauloja. Alimpana heinäseipäässä oli kiinni naulattu poikkipuu, joka piteli ensimmäistä seipääseen hangolla nostettua heinäkimppua. Alimpana poikkipuuna saattoi olla myös reikään kiinnitetty välitappi.
Heinätyön alussa hakattiin rautakangella ensimmäinen kuoppa pellon päähän. Kun kuoppa oli riittävän syvä, heinäseiväs iskettiin siihen. Jalalla poljettiin kuopan reunat tiiviisti niin, että seiväs pysyi heilumatta pystyssä. Seipääseen pantiin sitten niitettyä heinää hangolla maasta alkaen poikkipuusta. Riippuen heinän kuivuusasteesta heinää saatettiin sulloa hyvinkin runsaasti ennen välitapin laittamista reikäänsä. Välitapin päälle asetettiin sitten loput heinät, kunnes seipään kärki peittyi. Toinen reikä maahan iskettiin rautakangella sopivalle etäisyydelle. Varsinkin ennen vanhaan tärkeätä oli, että pienimmätkin heinänkorret koottiin pellolta seipäille. Lapset kulkivat heinätöissä mukana haravoiden ahkerasti. Seiväs seipäältä edettiin näin pellon toiseen päähän ja sieltä aloitettiin toinen seiväsrivi takaisin pellon toiseen päähän.
Heinien kuivuusaste ratkaisi latoon viemisen ajankohdan. Kun heinä oli riittävän kuivaa, se kerättiin heinäkuormaan. Hevos- tai traktorivetoiseen kärryyn lastattiin heinät seiväs seipäältä hangoin. Yksi seisoi kärryillä polkemassa kuormaa tiiviimmäksi, jotta kuormaan mahtuisi mahdollisimman paljon heinää.
Vielä latoon ajettunakin heinän kuivumiseen vaikutettiin kylvämällä karkeata suolaa heinän sekaan. Yksi heinämies seisoi ladossa hankoineen nostelemassa heiniä ladon nurkkiin, jotta varastotila tuli tarkkaan käytetyksi.
Heinä tarkoittaa kasvina timoteitä eli nurmitähkiötä (phleum pratense). Koska mikään luonnossa ei ole puhdasta, käytännössä heinänteossa joutuu tulemaan toimeen myös hiirenvirnan (vicia cracca), ruiskaunokin (centaurea cyanus), nurminatan (fectuca pratensis) ja useiden muidenkin satunnaisten kasvien kanssa. Heinätyön ohessa saattoi tulla eteen hiirenpesiä ja käärmeitä. Myös hyttyset iskivät iholle auringon painuttua riittävän alas metsikön taakse.