Polle Karvaooppeli tuo mieleeni lapsuuteni ajan merkittävimpiä muistoja. Tuo kuoppaselkäinen ruuna oli tullut meille isäni veljeltä joskus 1950-luvulla. Vaikka veli oli käynyt luonamme kylällä ani harvoin, hevonen oli silmin nähden riemastunut aina nähdessään entisen omistajansa.
Muistan vuoden 1967 alkutalvesta tallettaneeni ensimmäistä kertaa mieleeni muistikuvan turvallisuudesta ja onnesta siitä, että sain asua vanhempieni luona. Olimme isäni kanssa palaamassa metsätöistä. Polle-hevonen oli vetänyt rekeä ja olin maannut lämpimissä lampaan vällyissä reen pohjalla katsellen taivaalle tutkien lukemattomia pakkastaivaan kirkkaita tähtiä. ”Valovuosia on noiden tähtien etäisyys meistä!”, muistin erään kyläläisen sanoneen minulle joskus.
Olin silloin pohtinut, että joskus vuosikymmenien kuluttua muistaisin tuon hetken juuri tuollaisena kuin se tapahtui juuri silloin. Minä muistin ja muistan sen yhä. Pienen pojan arvailu edessä olevasta kehityksestä on toteutunut pilkulleen juuri niin kuin olin aavistellut: poissa on reki, kuollut on Polle-hevonen ja myös isäni ja äitini ja vanha tilamme autiona, mutta muistot ovat yhä tallella!
Polle oli kerran ollut sidottuna navetan päätyyn samaan aikaan kuin pellollamme oli räjäytetty kiviä dynamiitilla. Jokainen räjäytys oli aiheuttanut pikkukivien roiskeen navetan peltikatolle. Osa kivensirpaleista oli pudonnut myös hevosen niskaan. Polle oli kauhuissaan yrittänyt repiä itsensä vapaaksi.
Myöhemmin – vuosien kuluttua – hevonen oli ajettu kärryineen metsän reunaan hiekanottopaikallemme. Olin seissyt kärryjen takana. Hiekkakuopan reunalta karisseet kivet olivat saaneet Pollen höristelemään korviaan. Yhtäkkiä isäni oli aavistanut vaaran ja siepannut minut pois kärryjen tieltä. Sitten kärryt olivatkin tulleet rytinällä takaperin Pollen hätäännyttyä tippuvista kivistä ja peruutettua silmittömän kauhun vallassa. Ellei isäni olisi siepannut minua turvaan kärryjen tieltä, en ehkä olisi tässä kirjoittamassa tätä juttua.
Kerran Polle oli astunut heikolle puusillalle, joka oli pettänyt. Siitä lähtien se oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kulkemasta sen sillan yli. Ei ollut auttanut, vaikka siltaa oli koetettu naamioida levittämällä olkia sen päälle.
Polle oli tavannut laiduntaa samassa aitauksessa lehmien kanssa. Olin kerran vienyt vasikalle jälkimaitoa ämpärissä. Polle oli päättänyt maistaa samasta ämpäristä. Ensi siemauksen jälkeen Polle oli nostanut päänsä korkealle ilmaan ja aukaissut turpansa mahtavaan irvistykseen. Isot hampaat olivat näkyneet pitkään, kun hevonen oli koettanut hengittää sisään raikasta ilmaa. Ymmärsin eläintä: samalla tavoin olin reagoinut, kun isoäitini oli juottanut minulle kirnupiimää. Tämä juttu hevosta ja minua yhdisti: vihasimme molemmat hapanta maitoa kuin ruttoa. Kymmenvuotiaana olin jättänyt kaiken maidon pois ruokavaliostani, enkä ollut sittemmin tätä asiaa katunut!
Polle saattoi olla myös ilkeä. Jos sitä lähestyi vähänkin oudompi henkilö kuin oma isäntä ja eläin vaistosi pelon, se näykki hampaillaan. Olin kerran ollut valjastamassa hevosta ja seissyt kiinnittämässä aisoja. Polle oli näykkäissyt niin että isot hampaat olivat louskuneet. Isä oli kehottanut lyömään turpaan tampin nappulalla. En ollut voinut sitä tehdä.
Karvaooppeli
VastaaPoistaPolle Karvaooppeli tuo mieleeni lapsuuteni ajan merkittävimpiä muistoja. Tuo kuoppaselkäinen ruuna oli tullut meille isäni veljeltä joskus 1950-luvulla. Vaikka veli oli käynyt luonamme kylällä ani harvoin, hevonen oli silmin nähden riemastunut aina nähdessään entisen omistajansa.
Muistan vuoden 1967 alkutalvesta tallettaneeni ensimmäistä kertaa mieleeni muistikuvan turvallisuudesta ja onnesta siitä, että sain asua vanhempieni luona. Olimme isäni kanssa palaamassa metsätöistä. Polle-hevonen oli vetänyt rekeä ja olin maannut lämpimissä lampaan vällyissä reen pohjalla katsellen taivaalle tutkien lukemattomia pakkastaivaan kirkkaita tähtiä. ”Valovuosia on noiden tähtien etäisyys meistä!”, muistin erään kyläläisen sanoneen minulle joskus.
Olin silloin pohtinut, että joskus vuosikymmenien kuluttua muistaisin tuon hetken juuri tuollaisena kuin se tapahtui juuri silloin. Minä muistin ja muistan sen yhä. Pienen pojan arvailu edessä olevasta kehityksestä on toteutunut pilkulleen juuri niin kuin olin aavistellut: poissa on reki, kuollut on Polle-hevonen ja myös isäni ja äitini ja vanha tilamme autiona, mutta muistot ovat yhä tallella!
Polle oli kerran ollut sidottuna navetan päätyyn samaan aikaan kuin pellollamme oli räjäytetty kiviä dynamiitilla. Jokainen räjäytys oli aiheuttanut pikkukivien roiskeen navetan peltikatolle. Osa kivensirpaleista oli pudonnut myös hevosen niskaan. Polle oli kauhuissaan yrittänyt repiä itsensä vapaaksi.
Myöhemmin – vuosien kuluttua – hevonen oli ajettu kärryineen metsän reunaan hiekanottopaikallemme. Olin seissyt kärryjen takana. Hiekkakuopan reunalta karisseet kivet olivat saaneet Pollen höristelemään korviaan. Yhtäkkiä isäni oli aavistanut vaaran ja siepannut minut pois kärryjen tieltä. Sitten kärryt olivatkin tulleet rytinällä takaperin Pollen hätäännyttyä tippuvista kivistä ja peruutettua silmittömän kauhun vallassa. Ellei isäni olisi siepannut minua turvaan kärryjen tieltä, en ehkä olisi tässä kirjoittamassa tätä juttua.
Kerran Polle oli astunut heikolle puusillalle, joka oli pettänyt. Siitä lähtien se oli johdonmukaisesti kieltäytynyt kulkemasta sen sillan yli. Ei ollut auttanut, vaikka siltaa oli koetettu naamioida levittämällä olkia sen päälle.
Polle oli tavannut laiduntaa samassa aitauksessa lehmien kanssa. Olin kerran vienyt vasikalle jälkimaitoa ämpärissä. Polle oli päättänyt maistaa samasta ämpäristä. Ensi siemauksen jälkeen Polle oli nostanut päänsä korkealle ilmaan ja aukaissut turpansa mahtavaan irvistykseen. Isot hampaat olivat näkyneet pitkään, kun hevonen oli koettanut hengittää sisään raikasta ilmaa. Ymmärsin eläintä: samalla tavoin olin reagoinut, kun isoäitini oli juottanut minulle kirnupiimää. Tämä juttu hevosta ja minua yhdisti: vihasimme molemmat hapanta maitoa kuin ruttoa. Kymmenvuotiaana olin jättänyt kaiken maidon pois ruokavaliostani, enkä ollut sittemmin tätä asiaa katunut!
Polle saattoi olla myös ilkeä. Jos sitä lähestyi vähänkin oudompi henkilö kuin oma isäntä ja eläin vaistosi pelon, se näykki hampaillaan. Olin kerran ollut valjastamassa hevosta ja seissyt kiinnittämässä aisoja. Polle oli näykkäissyt niin että isot hampaat olivat louskuneet. Isä oli kehottanut lyömään turpaan tampin nappulalla. En ollut voinut sitä tehdä.